Eilen illalla, kun istuin poikaystäväni vanhempien autossa, valot kulkivat ohitse ja katsoin poikaystävääni, ymmärsin, ettei minun kamppalu ruoan kanssa tee hyvää suhteelleemme tai tulevaisuudelle. Päätin, että nyt tämä loppuu. Minusta tulee normaali. Tai niin normaali kun ihminen voi olla. Huomenna marssin terkalle ja sanon etten tarvitse mitään psykiatria, sanon äidille ettet hänen tarvitse soittaa lääkäriin ja sanon itselleni, että elämästäni tulee paljon parempi, kun ymmärrän, että minä olen minä, näytän tältä ja jos en kelpaa tällaisena, he eivät ole arvoisiani. En tiedä miten tällainen voima on yhtäkkiä tullut minuun. Mutta tuntuu, että voin tehdä mitä tahansa, pystyn taistelemaan onneni vuoksi. Ei en edelleenkään usko jumalaan, mutta tunnen, että tämä on uusi alku. Kohta olen niin vanha, että voin itse päättää elämästäni. Ei tarvitse katsoa, kun vanhemmat juovat ym. Voin jättää tämän talon menneisyyteen. Kuljen nyt eteenpäin, selkä suorana, vahvempana kun koskaan. Mikään ei enää voi saada minua maahan, epätoivoisena. Olen oman elämäni herra, kukaan muu ei voi tehdä minusta onnellista, vain minä pystyn siihen. Miksi aloittaisin uuden elämän huomenna kun sen voi aloittaa jo tänään?